Page 14 - Matti Kalkamo / RAW

Materian manifesti
Se kolmiulotteinen ajatuskin tarvitsee aineen, joka sitä kantaa. Materia ei kuitenkaan ole Kalkamon taiteessa pelkkä nöyrä kantaja vailla omia ajatuksia. Ensinnäkin mate- riaali ehdottaa teknisen prosessin eri vaiheissa yllättäviä mahdollisuuksia, aivan omia ideoitaan, se ehdottaa tiettyjä muotoja. Materiaali sanoo sanansa. Pronssivalun vaha kestää tavattomasti muokkaamista, siitä tehdyn reisiluun voi vetää vaikka solmuun, kasvoista tai kehosta otetun valoksen, kuin vuodan, voi leikellä auki, koristella ja kään- nellä miksi tahansa. Veistoksen voi liiskata maahan karuksi ja väkivaltaiseksi kuvaksi ihmisen ”Olemassaolosta”, mutta kaikkien meidän piirrosfilmejä nähneiden mielestä tuo kuva on samalla kiusallisen oudosti myös humoristinen.
Toisaalta materiaalit eivät ole neutraaleja, kaikkeen sopivia, ne kun itsessään saat- tavat tehdä koko teoksen oleellisimman väitteen. Memento Mori -teoksen pääkallo olisi muutoin vain pääkallo, kansantaiteen ja populaarikulttuurin eräs käytetyimpiä aiheita, jollei tässä alumiinisessa kallossa olisi mukana aitoja kultahampaita. Kalkamon isän hampaita. Arvo ja arvon katoaminen metaforoituvat tässä kallossa uuteen asetelmaan – juuri silloin kun ne metaforoituvat myös meidän tätä teosta ajattelevissa kalloissamme. Teos toimii kullalla.
Muovi taas on materiaalien paarialuokkaa, se ei materiaalijätteenä tahdo maatua oikein koskaan. Niinpä ihmisruumiita kuin joukkohaudassa näyttävä teos Siemen viit- tasi alkuaan Balkanin sotaan ja väkivaltaan, joka sikiää siitä, että lähdetään kostamaan satoja vuosia vanhoja vääryyksiä, ja jossa tämä lasikuituinen ”ikuinen paska” voidaan nostaa yhä uudelleen ylös, uutta raivoa herättämään.
Ja entäpä se pronssi sitten? Kun katsoo Kalkamon teoksia, joissa on luurankoja tai ihmisen kuoria ja palasia, ei siinä välttämättä heti muista, että juuri pronssillahan on kuvattu ennen kaikkea sotasankareita, amiraaleja ja valloittajakuninkaita. Ja juuri prons- sipatsaita on kaikenlaisten viimeaikaisten identiteettitaisteluiden kostonhuumassa heitetty jorpakkoon. Nämä kalkamolaiset pronssipatsaat antavat myös toisenlaisten sotiemme sankareiden muistoille pysyvyyden. Niille vainaille ja vaivatuille.
Kalkamo miettii materiaalia paljonkin. Teoksessa Isä, poika ja kotikaupungin henki Kalkamo kuvasi kotikaupunkiaan Tamperetta. Ihmiset ovat jähmettyneet savupiippu- jen sisään. Tamperelaisuuden miltei kliseiset symbolit muuntuvat tulkinnaksi ihmisen kolmesta ikäkaudesta, sukupolvien ketjusta, ahdistavuudesta, yksinäisyydestä, ihmisen sulkeutumisesta. Mutta piipun läpi näkee tietysti myös palan taivaasta. Jokin toivokin siintää ehkä tuolla jossakin. Mutta oleellista lienee vielä sekin huomio, että savupiipun tiili on tehty maan savesta – samoin kuin ensimmäinen ihminen, Adam, jonka variaation ’adama’ Kalkamo kertoo heprean kielessä tarkoittavan juuri punaista maata. Maasta tultiin, ja maaksi ollaan menossa. Vain savu nousee taivaaseen. Ihminen, kuten taide- teos, on oikeastaan materiaa, joka parhaimmillaan kannattelee henkeä, merkitystä.
Ja varsinkin veistotaiteessa materiaalien kiertokulku, niiden elinkaariajatus rinnastuu oikeastaan aina ihmisen kiertokulkuun, ihmisen elinkaariajatukseen.
14