Page 16 - Matti Kalkamo / RAW

ARS FENNICA 2009
Yhteiskummalliset näkemyksemme
Rockin yhteiskunnallisuus ei aina välttämättä ole kovin ihmeellistä, ei edes silloin kun se yrittää olla yhteiskunnallista. Näin taitaa olla myös kuvataiteessa. Rock ei toimi välttä- mättä parhaiten yhteiskunnallisesti silloin kun se kovasti ”käsittelee” tiettyä epäkohtaa. Se voi olla kuitenkin vahva väline silloin, kun se muistuttaa oman itsensä perimmäisestä olemuksesta: tämä tässä on jotakin muuta, ja tämä on koskettavampaa, vetoavam- paa – hienompaa – kuin tämä kaikki arkeamme musertava vääryys. Näin voidaan yrittää elää edes hetki. Se muistuttaa, että huonoon yhteiskuntaan ei tarvitse tyytyä. Ja siihen uskoessaan ainakin jotkut meistä saattavat alkaa pyrkiä toimimaan oikein myös yhteis- kunnallisessa mielessä. Jotenkin samoin voisi kuvataiteen yhteiskunnallisuus toimia, ei siten että se ”käsittelisi”, ”toisi ilmi” tai ”näyttäisi” epäkohdan, vaan muistuttamalla, että meissä on se toinenkin puoli, toinenkin ajattelu.
Kun Kalkamon teokset tulevat kiertelemättömyydessään melkein silmille, kun niissä on se luurankohahmo, ne traagisennäköiset ihmiset, tai ne eläinjengit, ne iskevät juuri siihen suoneen, jossa meissä voi vielä liikkua se elämän veri, joka vetää meitä jonnekin muualle. Ne iskevät siihen nuoruudestamme periytyvään, mutta ehkä jo hieman haalis- tuneeseen ja puutuneeseen kuvaan, että elämässä on jokin iso, komea, mutta samalla niin kovin traaginen elävä ydin. Olemme tilanteessa, jossa surkeassakin maailmassa saamme hetkellisen helpotuksen saadessamme edes kuvitella olevamme jotakin muuta kuin tämä kadotukseen virtaava valtavirta. Siinä on yhteiskunnallisuus, siinä yksilöä johdattavassa merkityksessä, joka joskus saattaa saada ihmisiä jopa myös toimimaan elämässään hyväksi näkemiensä päämäärien eteen.
Maailma ihmisten etäisyyksineen, sulkeutumisineen, vihoineen, vallantavoittelui- neen, epäoikeudenmukaisuuksineen, sortoineen, toisista hyötymisineen, teeskente- lyineen, välinpitämättömyyksineen, henkisine laiskuuksineen, opportunismeineen, luonnon välinpitämättömine tuhoamisineen, sydämettömyyksineen on niin vaikea ja alhainen paikka, että siitä selvitäkseen on katsottava jonnekin komeampaan, parem- paan, lohdullisempaan.
Siksi on hyvä, että taide on komeaa, vetoavaa, yhtä komeaa ja vetoavaa kuin hyvä populaari.
Rockin ja kuvataiteen tulee siis olla houkuttelevaa, ja houkuttelevuus tulee sen kautta, että ollaan yleisessä, jaettavassa, mutta arkea ja siinä jakamiamme jaaritteluja voimakkaammassa. Otetaan se, mikä on hienointa, vaikuttavinta, sillä ihmisen elämä on niin lyhyt, että vähempi ei ole perusteltua. Ja elämän lyhyys kai Kalkamon teoksissa näyttäytyykin niin usein selkeästi uskonnollisina teemoina ja aiheina. Uskontohan on tunnetuin järjestelmä, jolla yritetään selättää ahdistava tietoisuus tulevasta kuolemasta.
Ehkä jokin tällainen ihmiselle vaikeasti käsiteltävä näyttäytyy Kalkamon teoksissa myös luonnon elementtien läsnäolona, kasveina ja eläiminä. Puu, oksa ja puumainen kasvu on monen teoksen rakenteina. Kasvien ja eläinten kautta elämän loputon kierto näkyy meille muka ”pitkäikäisille” hahmotettavammin.
Eläimet saattavat teoksissa ryhtyä jopa ihmisen osan toimeenpanijoiksi. Korpit odot- tavat (The Flock of Mourning), koirat odottavat (Balkan Pinata), että viimein murrutaan. Sitten on heidän vuoronsa.
16