Page 11 - Matti Kalkamo / RAW

Tämän me tajusimme jo nuorena
Kalkamo muistaa piirtäneensä lapsuudessaan koko ajan. Jos mallit olivat sarjakuvahah- moista, hän kehitti niistä omiaan, teki hulluja yhdistelmiä. Kalkamo ajattelee saaneensa nykyisen taiteilijaestetiikkansa siemeniä Ohukaisesta ja Paksukaisesta, piirretyistä, Cocco Bill -sarjakuvista ja myöhemmin punklevynkansista ja pienlehdistä. Joidenkin seinä- tai vessakirjoitusten absurdi askarruttavuus on jäänyt mieleen, ja ne tuntuvat vieläkin jotenkin arvokkailta asioilta. Pöhköyden suorasukaisuus onkin totta.
Rockmusiikki tuli Kalkamoon pian. Ämpäreistä ja laatikoista itse rakenneltujen rum- pusettien jälkeen tie oli selvä kouluaikoina bänditouhuihin. Pian Kalkamo soitti rumpua psychobilly-yhtye Garbagemenissä. Ulkoasulta ja tyyliltä oltiin Tampereen näkyvimpiä hahmoja. Punk-asenne määritti olemista. Musiikki oli hienoa, parempaa, kovempaa kuin tämä maailman latteus.
Limingan taidekoulun jälkeen Kalkamo pääsi Kankaanpään taidekouluun. Maalaa- maan. Se sai kuitenkin pian väistyä, kun Kalkamo kävi ensimmäisen kerran kuvanveis- toluokassa, eikä voinut ymmärtää, kuinka siellä tekeillä olleet veistokset oli saatu aikaan. Tässä oli taas se ällikällä lyönnin hetki. Oli olemassa jotakin todella hienoa, jotain, jota kohti pyrkiä.
Vaikka Kankaanpään taidekoulu oli etäällä kaikesta oleva nuorten taideopiskeli- joiden toisinaan kaoottinen oma saarekkeensa, itse taideopetus oli oikeastaan melko klassista. Muovailtiin savea mallin mukaan. Sitten valettiin. Veistoluokassa savimallille laitettiin muovipussi yöksi päähän kuivumisen estämiseksi. Kalkamo jätti sen mukaan lopulliseen valettuun veistokseen. Ihminen oli kuin teloitettavana, muotoharjoituksesta tuli teos. Sen muoto ei näyttänytkään pelkkää muovailuosaamista, vaan se vei ajatukset muualle, johonkin yleisempään, johonkin traagisempaan.
Koulu antoi mahdollisuuden jäädä tekemään pitempäänkin, Kalkamolla viikonloput- kin vierähtivät usein veistoluokassa, tekniikkoja kokeillen, asioita ihmetellen, työskennel- len kenties hieman samaan henkeen kuin rockbändit onkaloissaan treenaavat. Kalkamo kiintyi pronssiin, jota hän oppi kokeillen käyttämään siinä määrin, että hänen teknisille taidoilleen on ollut käyttöä myöhemmin myös pronssiveistosten korjaamisessa.
Heti koulusta päästyään Kalkamo pääsi kotikaupungissaan Tampereella prons- sivalua harjoittavien taiteilijoiden joukkoon, Onkiniemen vanhaan rähjäiseen teolli- suusrakennukseen perustettuun pronssivalimoon. Yksi klassisen kuvanveiston perus- tekniikoista, valaminen, vakiintui Kalkamon oleellisimmaksi työtavaksi, vaikka tämän tuhansia vuosia vanhan tradition osaajia alkaa olla yhä vähemmän. Valaminen on jo moninkertaisesti ajateltu menneen maailman veistotaiteen merkiksi. Mutta Kalkamolle valutyö onkin jotakin muuta kuin pystejä ja patsaita, se on vahassa ja valumateriaalissa tapahtuvaa muodon hoksailua ja nähdyn maailman muokkaamista – siis nykytaidetta. Tradition uumenista nousee oma ilmaisu. Mutta Kalkamon mielestä veistoksella on silti aina oma luonteensa ”Se on vähän röyhkeä, se änkeää tilaan ja sattuu, jos siihen tör- mää. Sitä ei laiteta helposti jonnekin seinälle pois jaloista.”
11