Page 12 - Matti Kalkamo / RAW

© DISCHARGE
Pronssi ja vimma
Kalkamon elämän oleellisin musiikki, punk, oli aikanaan tärkeässä asemassa pitämässä elossa ja kantamassa eteenpäin rockin perinteen oleellisimpia taiteellisen ilmaisun keksintöjä: suoruutta, tunnevoimaa ja tehokkuutta, tarpeellista groteskiutta ja kesyyn- tymättömyyttä. Siinä samassa se kehitti ja terävöitti rockin asemaa tietynlaisena var- teenotettavana kulttuurisen ilmaisun tapana. Rock ja punk (ja miksei vaikkapa myös slapstick-komediat tai absurdit sarjakuvat) pystyivät menemään naurettavuuksiin asti ja juuri siellä olemaan totisimmillaan ja oivaltavimmillaan, ne pystyivät kaivamaan yksinkertaisuudesta, houkuttelevuudesta ja toistosta moniselitteisesti merkityksellisen kirkkauden. Oleellista pop-kulttuurissa on, että se joutuu aina myöntämään suhteensa johonkin lajityyppiin, genreen, vaikka sitten kuinka lyhytaikaiseen.
Omalla tavallaan myös Kalkamon taide pitää yllä nykytaiteen alueella kuvanveiston hienoimpia keksintöjä. Kuvanveiston lajityypissä, genressä, on vuosisatoja ollut pääl- limmäisenä ihmisen hahmon loputon vetoavuus, tuon veistetyn materiaali-ihmisen miltei fyysisellä tunnetasolla kouraiseva suhde sitä katsovaan ihmiseen. Veistotaiteella on erityinen suhde kuolleiden tai menneen muistamiseen, mihin taas liittyy fantasia tuon muistetun eläväksi heräämisestä ja kaiken tämän myötä veistoa katsovan ihmi- sen oman kuolevaisuuden muistamiseen. Näiden lisäksi kuvanveistossa on tavannut olla iso väite yhteiskunnan tai yhteisön syvimmissä olemuksissaan kantamista arvoista, ihmisen osasta, siitä kuka tai mikä meitä hallitsee tai mihin meidän pitäisi uskoa. Kuvan- veisto on tässä perinteessä aina maailmankatsomuksellista, poliittista tai uskonnollista, mutta aina se käsittelee myös yksittäisen ihmisen elämää ja kuolevaisuutta. Yhä uudes- taan ja uudestaan, hieman varioituen, uusia näkökulmia luoden. Kalkamon veistotaide myöntää jatkavansa tätä ikivanhaa genreä – nykytaiteen alueella.
Tällaiset ominaisuudet ovat kuitenkin jääneet etäisiksi suuressa osassa nykyisin näh- tävästä kuvanveistosta. Nykyveistämisestä luonnehtii usein materiaalien hierarkioiden rikkominen, plastisen ja kuvaavan muodon karttelu, kappaleiden korostetun epäperin- teinen tilaan levittely. Tätä kuvanveistollista maisemaa vasten Kalkamon hahmokas, tek- nisesti tanakka, loppuun asti työstetty ja ajatuksellisesti kiteytymään pyrkivä, toisinaan perinteisiäkin materiaaleja käyttävä ja tarvittaessa kookkaan mahtipontinenkin kuvan- veisto näyttäytyy kuin toimiva rockbiisi. Se näyttäytyy siis sellaista ympäristöä vasten, jossa tapailevuus, mitään suoraan ehdottamattomuus, esitetyn asian epämääräisyys, varmuuden vuoksi kaiken mukaan ottavuus ja kaiken läpitunkeva ironisuus vallitsee. Ja edelleen ja vihdoin ihan aikuisten oikeasti on syytä muistaa, että kalkamolainen veis- täminen ei toimi tehokkuutensa takia yhtään tuollaista tavoitteitaan hämmentävää tai- detta väheksyttävämmin tai yksinkertaisemmin. Rock ei ole yksinkertaistettua vakavaa musiikkia, se on toisella lailla vakavaa musiikkia.
Teos kun voi varsin hyvin olla ambivalentti tai ristiriitainen kuin ihmisen elämä, vaikka se olisikin perushahmoltaan iskevä. Sellainen teos voi olla jopa koskettavammin ambi- valentti, kuin moniarvoisuuttaan loputtomasti ja pääasiallisena viestinään julistava teos.
Taidehistorioitsija on huomaavinaan kyllä senkin, että Kalkamon työskentelyyn tiet- tynä veistämisasenteen mallina ja esikuvana on vaikuttanut myös 1980-luvulla syntynyt ”Uusi brittiläinen veistotaide”, joka syntyi reaktiona veistotaiteen minimalismille ja tiu- kimmalle käsitteellisyydelle ja palasi plastisesti muovailtuun, esittäväänkin muotoon, tarvittaessa suureen kokoon ja tunnetäyteisiin aiheisiin.
12